Häitä, häitä! — kuherteli häkkiin sulettu lintupari.
Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän… kymmenen… yksitoista… Tyttö heltyy, poski hehkuu… Vanha hämärä hymyilee, kuin isoäiti leikkiville lapsille… Kello lähestyy kahtatoista… Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha… Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä ja vartioi sen puhtautta… Jo kokoontuu perhe lieden ympärille. Kaikki ovat kirkkopuvuissaan… Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla. Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä; hän hoitaa valkeata… Silloin kuuluu kehtolaulu… Jo lepertelee lapsi äidin sylissä… Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa, syleilee vaimoansa… Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä, puhtaampana… Jo leikkii lapsi lattialla… Jo kuuluu lasten iloinen puheen sorina… Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee vakavana, lapset hartaina… Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa; hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä. Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta… Mies lepää työstänsä. Hän valvoo lapsen vuoteen vieressä…
Aika kuluu; kesä joutuu… Jo palaavat lapset marjasta, täydet tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa… Jo kulkevat he koulussa… jo käyvät he kalastamassa… jo tekevät he työtä isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika tukee äitiä… Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä, kaikkien vuodenaikojen Jumala!"
Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan sunnuntairauhaa…
Kello löi kaksitoista… Tyttö havahtui, unelma loppui… Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."
Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon…
Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä. Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin pehmeällä, upealla matolla… Hän koki salata levottomuuttansa, haihduttaa sitä… Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti sitä purkaa…
Tyttö keinui… ennustus irvisteli laulusta…
Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka valahtanut hartioille… Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua: