"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!
Jo kulkee sulhosi harhan soilla, jo kohta häpeänviulut soi. Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu; ei lakkaa soimasta pilkanhuilu. Niin noidan tanssia tanssitaan."
Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin…
Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut… Harhaman olemuksessa avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita salaperäisissä kattiloissa… Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän nähdä niiden nokisten patojen sisältöä… Hän kurotti lähteeseen… Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni, nauraen hänen uteliaisuudellensa… Pinnan alla päilyi hänen oma kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta…
Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen metsänkukka päivänpälvessä… Tyttö uneksi nuorakeinussa… morsian pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti… Hän laski laskelmiansa, kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa… Hän oli näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle… tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:
"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat jo lähti kukkia poimimaan. Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu; ja kalmat tanssivat valkeissaan."
Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista pohjista. "Hullutuksia!" — ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti. Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista… Talon vanha huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä… Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta, Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta… Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa… Magda otti kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen. Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa, Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:
"Ja kalmankukkia neidot toivat ja niistä seppele solmitaan. Jo kalmanliinoiksi neidot loivat häävuotees' entiset liinat oivat; hääviuluna kuoleman kantele soi."
Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä, pehmeä lumisade… Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista ja kukista ja vieraista… Magda istui kitarra polvilla, haaveillen sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta… Hänen sielustansa oli puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut… Pirtti oli puhdas, puut pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle… lattialle siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja… Hän odotti vaan, milloin kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen…
Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua… Alkoi elämän iltarukouksen hetki… Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön iltaruskoisille huulille… Hääyön armaat unet alkoivat pulputa kätköistänsä… Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta, ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.