— "Kyllä!… Läheistössä… Nykyään pidetään silmällä jokaista outoa, jokaista epäillään", — puheli Tamara.
Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi muistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa makaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman, varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen:
— "Se oli sinun runosi… Minun lempiromanssini, jota soitit…"
Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta nypistellen:
— "Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä jäljentäneet…"
Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka ruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin, kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.
— "Miksi olet Magdan hylännyt?" — kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin ruohonkorrelle puhuen.
— "En ole häntä ottanutkaan", — virkahti Harhama, heräten siihen muistoon, kuin neulanpistosta.
Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa… ikävöitiin… siunattiin kukkiinsa kuollutta… Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun. Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti puhua:
— "Tamara! Anna anteeksi!…"