— "Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista… Tai on kaikki sitten… Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa hieno… Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut niin heikko… Ai… jai… jai!… Se aitahan ikävöi vaan sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla… Meidän välillämmehän ei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja… Niin: se oli minun puoleltani rakkautta… Ja kumminkin ja kumminkin!… Sitäkin täytyy pyytää elämässä anteeksi!… Elämän hyvääkin täytyy katua!… Sen parastakin täytyy anteeksi pyytää!… Katso, Harhama, mitä on elämä!" — puhui Tamara surullisena, itkussa suin.
Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää, mieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen ainoita valoisia, puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa, kolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä, mikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen sortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä voinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen ja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:
— "Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen rakas lempilapsemme. Sävellys on minun… Me sitä rakastimme ja nyt… Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme…"
Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä.
— "Ei… Ei… Ei", — huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti, jätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen, kuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui taas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä.
Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina tulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta.
Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa, pidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja Tatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja:
"Vaan vaihtunut
on laulu nyt…
On ihmis-onni haihtunut…"
Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä, meni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi. Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki oman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli onnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti sisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku somisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat koristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus hymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van miehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan, kuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja kauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen kukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä…
Harhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen puhui Harhamalle: