— "Hymyilee", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä äitinsä kaulaan.
Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:
— "Hymyilee… Hymyilee… Se hymyilee… Niin, kultani!… Voi, äidin herttainen!… Elämä hymyilee niin surullisesti…"
Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät kaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan kaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas kukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut sitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä…
Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen kauniisti…
Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki ystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen tilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä johtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin voimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli varkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö. Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina, jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan ei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli siirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja odotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria ja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle.
Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä.
* * * * *
Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon portaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn kallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo tuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan ja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja perhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa tuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua.
Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki ohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä. Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut. Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut pojat, ratsastaen hevosiensa selässä.