— "Korkeat hengelliset matkustavat", — lausui munkki Pietari surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten purppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen Pietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa seuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien haudat.
— "Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa jumalanpalvelukseen", — lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat kirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi munkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle. Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui Harhamalle:
— "Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi… Siellä voit rauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen lopusta."
Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen.
— "Niin olen itsekin päättänyt", — vastasi hän. "Mutta en tiedä… Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni kanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa…"
Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo, kärsivä ilme:
— "Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen uskomisesta peruskiveä?"
Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen:
— "Enhän minä voi omaa itseäni pettää… Jos sanoisin voivani uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen muut uskoa todeksi, mutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei minusta ole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana… Ymmärtäkää minua, isä Pietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä en voi… en voi… en voi… en voi. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada sitäkään. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja mietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys… Epäilyksenkin epäilys… Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään minussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään… Antakaa minulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne…"
Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä hänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa, mielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä seuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä: