— "Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen tunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!' — se on Jumalan käsky siinä… Jumalaan uskominen on siinä, että sinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja jumalallisiksi ja semmoisina niitä noudatat. Kun sinä, veli, niin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa…"

Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän mietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan punniten:

— "Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta… Mutta siinä on paljon muuta…"

Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.

— "Mitä muuta?" — kysyi munkki Pietari.

Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää:

— "Sitä on niin vaikea sanoin sanoa… Minä en tiedä kenen käskyjä ja siveyttä ne ovat… Voinko minä uskoa, kun en…"

— "Kun en näe — tahdot sinä sanoa", — keskeytti munkki Pietari ja jatkoi: "Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja kumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, uskot, että semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita… Se on yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö…"

Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä:

— "Mutta", — puhui hän. "Tuon talon suhteen minulla on toki joku uskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole minun… Sekin on jo paljon… Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni ja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä, että minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden oikealle omistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta väärälle, ehkä olemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat… Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi antaa kunniaa muille, kuin oikealle, en ylistystä epäjumalille. Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri rehellisyys… Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen unohtanut kaiken muun… Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut olevan, todellisen elämänrehellisyyden, semmoisena vähäpätöisenä… joutavana… ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä… Minä olen sitä rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni… maailmaa… kaikkea… Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan… Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen epätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella… Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla… ravalla… rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella… oman elämäni valheella… Paraskin minussa on ollut kissankultaa… petosta… valetta ja… Äs!… Ei maksa puhua… Ei… Ei… Ei… Ei. Ei, isä Pietari… Ei, isä Pietari…"