Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä kuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi hiljaa, lempeästi:

— "Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja etsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?"

Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään lapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa:

— "Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana heräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli kotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni eväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo äitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut ja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja, asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen Sinua!'… Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä katkeraksi Jumalaa kohtaan… Ja minä en silloinkaan voinut löytää muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa… Sillä miksi Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin totinen, niin harras ja palava… Onhan Hän luvannut kuulla…"

Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi taas:

— "Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?"

Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen ja mutisi sitten katkerasti:

— "Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet."

— "Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi", — keskeytti Pietari. — "Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa myös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren oikeaan työhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä itse aijoit. Hän kuletti sinua oman käsivartesi varassa, eikä sukulaisesi rattailla… Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle parempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti sen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?"

Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera sappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi: