— "Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen voimaa. Usko aluksi oman rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet rehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti sinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan…"

Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä. Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut kärkensä, kysyi hän:

— "Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?… Miten voin luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota rukoilen?"

Munkki Pietari huokasi ja vastasi:

— "Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo sadon…"

— "No se on sentään toista", — yritti Harhama katkaista, mutta munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen:

— "Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja luontoa vastaan. — Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? — Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan luottaessasi?"

Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta yleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena. Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä tukahduttamista kielteisessä hengessä. Hän etsi vahvistusta Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli rakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä kiini, kuin haaksirikkoinen karilla.

Nytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui jokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja tarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää voinut viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman aallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt hän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki Pietarilta:

— "Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa. Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla… jos kerran rukoilisin?"