Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella:

— "Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä ja pakanoita, vaan on niitä, jotka uskovat Jumalaan ja etsivät Häntä ja niitä, jotka eivät usko. Toiset meistä jo ovat lähempänä Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät Häntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille Itseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja täydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva päivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja aamurusko."

Harhama muisti Nikolain puheen "toisesta, tai toisesta": uskosta, tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se suuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli suunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa kaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä. Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa… Virkistyneempänä kysyi hän edelleen:

— "Ja koska tulee se täydellinen Jumalan tunteminen?"

— "Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi käsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on loppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat ja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala. Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on niiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat, kuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne lennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa kulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet synnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat maailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen Jumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä nöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi emättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja miehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki tottelevat ja alistuvat synnytyskivuille."

Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut Harhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän. Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin välinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa käyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus linnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa, oli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa, Babylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon ja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta. Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava joukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä ainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui siihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi:

— "Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes käsittää ja tuntea?… Mistä tiedän palvella sitä oikeaa?"

Munkki Pietari vastasi hymyillen:

— "Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on alaspäin, pienuuteen ääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy olla yksinkertaisen, uskovaisen — jopa pakanankin — oppineen ja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me löydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on ihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja kirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee ylös nousemisen suurena päivänä."

Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja pienuuden ääriä…