Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous:
— "Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!… Herra armahda! Herra armahda!"
Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan kohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta.
Pappi jatkaa:
— "Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!"
Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun säestämänä:
— "Revi meitä, Jumala, revi!… Säre meidät, Jumala!… Polta meitä!… Herra, armahda… armahda… armahda!"
Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden polttava sisältö ja nousee kohisten holveihin.
Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet. Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.
Pappi kohottaa äänensä: