— "Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!… Jauha tomuksi!… Masenna mieli!… Polta himo!… Armahda meitä!… Nosta vuoret hartioillemme!… Jauha meidät niillä tomuksi!… Puserra niiden voimalla meistä huono ja paha!…"
Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla:
"Herra, armahda!…
Herra, armahda!…
Herra, armahda!"
Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet. Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä:
Herra, armahda!… Herra, armahda!… Herra, armahda! — kuuluu loppumattomiin holveista ja lattialla.
Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena. Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan puoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä silmillänsä Harhaman silmiin:
— "Herra Harhama!… Missä on Nikolai?… Minä tiedän kaikki…
Kaatja kertoi… Onko Nikolai hirtetty?…"
— "Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!… Älä huolehdi! Nikolai on turvassa", — lohdutteli Harhama.
Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa, johonkin vajoamaisillansa.
— "Kiitos Sinulle, Jumala!" — hätäili hän.