Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi:
— "Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta… Nikolai sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!"
Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja halusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti Looljaa ja lausui hiljaa:
— "Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen matkustanut…"
— "Herra isä!… Matkustanut!… Minne?" — keskeytti Loolja hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa.
— "Kotimaahani… Kauvas pois… Hyvästi, Loolja!" — vastasi
Harhama.
— "Oi!… Älkää vielä!… Älkää!… Antakaa minä rukoilen puolestanne… onnea tiellenne!" — hätäili Loolja, laski hätäytyneenä polvillensa ja rukoili:
— "Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole heidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!… Armahda, Herra, heitä!"
— "Herra armahda!… Herra armahda!… Herra armahda!" — kertasi taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu jatkui yhä. Kauniina kertautui: "Herra armahda! Herra armahda!"
Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa. Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja lausui.