— "Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua… Sinä voit uskoa… ja sinun elämäsi on rakkautta… Se on rakkauden kaunis kukka."
Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa:
— "Niin, niin… Elämä on rakkautta… rakkautta se on… Ai-jai, herra Harhama… Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi…"
Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin… Elämänkysymyksen tulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko hänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla. Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa, erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta, kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata, risaista liinaa ja ilkkui: "Tämä on tulevaisuutesi…"
Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua, kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen. Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä, joka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla ja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua soitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian kohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa alttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen, rauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan hääkruununsa: elämän…
Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui:
— "Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja
Kaatjalle!"
Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni silloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen sumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän pikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa, Jumaluuden asunnoilta…
Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä oli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen erehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski seppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:
— "Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä."