Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää kuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena lähestyi hän häntä ja kuiskasi:
— "Minä lähden… Kiitos, isä Pietari, kaikesta!… Minä en todellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän Jumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin."
Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa ja lauseen: "Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka pantu on, Jeesuksen Kristuksen."
Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna:
— "Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä tarvitset… Ja tulkoon se pian!"
Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen:
— "Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!"
Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki ristinmerkin ja lausui:
— "Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle siitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä fariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut hänet astumaan eteesi publikaanina!"
— "Pau-uuu!" — kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat ylistystä Jumalalle.