Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin… Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja erehdyksiä ja rikoksia… Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä, vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta, kuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi johonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen vajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla hätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän nyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut usein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja viimein heittänyt haaksirikkoisena karille… Hän suri sitä, kuin huikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja kyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä…
Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta… Kului vielä hetki ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä vieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele, jonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset ja rikokset…
* * * * *
Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten.
Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot
kiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä.
Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot.
Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat… Kaikki muu tanssi… Äärettömyys yksin pysyi… Sen peruskivi ei pettänyt… Se ei koskaan radaltansa eksynyt… ei hairahtanut… ei tavannut suurempaansa… Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas… Äärettömyys oli ainoa, jonka kylkeen sen hammas ei pystynyt… Se oli sille ainoa kivikova… Se oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.
Maailmat syntyivät, toiset hävisivät… Valo ja pimeys karkasivat kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja, itse katkeillen niihin…
Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua… Kaikki oli elämän ja kuoleman hääkarkeloa…
Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena sulhasena… Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa.
Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori. Sen morsiamena oli ijankaikkisuus…
Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista ainoa erehtymätön… ainoa kuolematon… ainoa, joka ei taistellut turhasta, ei taistellut mistään… Se morsiuspari oli ainoa osaansa tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla kompastuskiveä… ei vastassa viettelijää… ei matkalla harhatietä.