Ystävyydellä
Kirchner.
P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä
tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan.
Sama."
Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta mutaperiltä.
Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi, joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat kuplina, ilmestyivät nopeasti… tanssivat hetken… hajosivat ja vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.
Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi hänen käsistänsä lattialle… Sen putoaminen vaikutti hänen jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.
Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.
— "Kirous!" — huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli kovemmin… Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa hiukan… sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa, toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli poissa; sen johtolanka oli katkennut… liesi oli jäävä kylmille. Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus tomuna… Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt…
Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi… Oli hän ennen kovempaakin kokenut… Mietteiden verkko sotkeutui… Turhaan koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly, ja kulta polttaa sormiasi."
Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen, kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko. Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi… Jumalan ja kuoleman ajatus virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä… elämä sumua… Kuoleman koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele päässä kohosi hänen edessänsä kaiken-häviö…