Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan, oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden poro laski nyt sateena hänen sieluunsa.
— "Huh!" — huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.
Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei täysin käsittänyt, mikä isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään. Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi, ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas. Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.
Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean aatteen.
Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja palaneitten toiveiden tukahduttava katku.
— "Huh!" — kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä, tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.
Mutta se suuri kaiken-häviö nosti hänen edessänsä korkealle valtikkaansa…
Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin… Kello mittaeli säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua…
Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita…
Ei tunne sääliä elämä…
* * * * *