Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa. Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko, epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina höyrypilvinä…
Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen, raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai ei?" — kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu."
— "Minun perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", — mutisi Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:
— "Olisiko ehkä ollut Hän pysyvämpi aallonharja?… Olen niin monelta harjalta suistunut… tämä oli vaan korkein…"
Lampun liekki lepatti levottomasti…
Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa… Hän alkoi sotkeutua epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan kylmä hiki nousi otsalle… Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä, henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen… Neuvotonna seisoi hän sen palon edessä… Hänen korvissansa soi, pää painoi hartioita tulipallona… Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä munkki Pietaria…
Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana…
Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna… Hänen henkensä kiemurteli sen kynsissä… tappeli kuin peto paulassa… Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan surmansilmukka… Lampun valo tanssi iloisena… Kierroksen tehtyänsä palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa… Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä… Hän kurottautui tarttuaksensa Häneen… ja sai kiinni — hämärän hiuksesta… Kuidut alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta…
Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" — ajatteli hän ynseänä, väsyneenä… — "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka ihmiset uskovat heitä johtavan!… Pyh!"
Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.