— "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut… sopan!… Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?" — ajatteli hän edelleen… Lampun valo leimahti vieläkin korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.
Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on ruskea luoma toisessa rinnassa… "Miksi se luoma… ja mitä se luoma merkitsee?"' — ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat tanssia Noidan laulun sävelien soidessa… mustat tukat hulmahtelivat pimeässä vierashuoneessa… valkeat kalmankääreet vilahtelivat… Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä… tai tulevaisuuden ovea… etsivät, väsyivät… haihtuivat lopulta, kuin pöly pimeään… Ja sinne hävisi koko elämä…
Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus…
Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se paulaansa punoutuva peto… Siipirikkona petolintuna syöksyi se sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut… Se tuli poltti ja kiehtoi… Lopulta lannistuivat hänen henkensä voimat… Välinpitämättömänä laski se siipensä alas… Hän kaipasi munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä elämän alkulähteen korvalle… Se ikuinen iltahämärä painoi hänen silmiänsä…
Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa käsissä… Oli sattunut taloudellinen onnettomuus… Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut, kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän nukahti.
Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:
— "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä viekottelemassa orjakseen… Luulee sen eukon luota tulevan suoraan taivaan portille… Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden myllyssä…"
Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.
Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.
Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia… Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä kaiho… He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi… Kuusista tuoksuu kalman haju… Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä itseänsä niiden oksilla… niiden latvoissa istuvat korpit ja lammikossa ui musta joutsen…