Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua… Harhama säpsähtää… Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta… Sävel on kumma, sanat salaperäiset… He laulavat morsiamesta, jonka häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä… He laulavat sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.
Laulu jatkuu… Ennustus pulppuaa edelleen… Jo kulkee sulho harhapoluilla, valkea nainen muassa… Nainen sitoo hänet rautaisilla sormuksilla… Kohta soivat häpeänkellot… Turman maalle vie harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan…
Sitten alkaa kuusikko pimetä… Kalman vaaleat tyttäret nousevat kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat jalassa… Morsiustytöt häviävät… Päivän kelmeä valo muuttuu kaameaksi kuutamoksi… Metsä hiljenee… kuusi tummenee… Tummien oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja kalmanneitojen valkoliinoille… Alkaa kolkko kuoleman rauha… Tuuli ei käy, ei koiku korppi… Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä…
Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa… Valittava ja haikea on sen laulu… Sen sävel on särkynyt… Joutsen nostaa siipensä… Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman pojat, pajupillit kädessä… He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit…
Nyt alkavat venheet keinua… Kalman elottomat pojat soittavat pajupilleillänsä Noidan laulua… Surullinen on sävel, surullisempi sen kaiku… Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä… Tanssi alkaa… Se on kalman tanssia… Soitto on tuonen soittoa… Harhama on tuonenmailla…
Tanssi kiihtyy… Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä kuun kaameassa valossa… Tuonen neitojen hajanaiset tukat hulmahtelevat… Pillit soittavat suruja… Kuusi tuonta tuoksuu… Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea… Pojat puhaltavat kovemmin pajupilleihin… Yhä hurjemmaksi kiihtyy tanssi… nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset kantapäät…
Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä… Joutsen levittää siipensä ja venheet solahtavat niiden alle… Harhama näkee ilkeän noidan lähestyvän… Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset… Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita… Kuusikko pimenee, noita lähenee… Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa, kuin kuolinkellojen soitto… Noita saapuu jo hänen luoksensa… jo suutelee se häntä… Harhama tuntee suudelman raukaisevan jäseniänsä… Hän väsyy sen poltosta… Jo sitoo noita hänen käsiänsä rautaisiin renkaisiin… Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna pakenevat voimat… Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa huudon polttavalla suudelmalla… Harhama raukeaa kokonansa…
Noita paljastaa rintansa… Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä… Se kasvaa ja laajenee… Noita heittää sen Harhaman hartioille… Se on ilkeä ja kylmä… Harhama värisee inhosta…
Silloin kuuluu voihke maan povesta… Rotko avautuu Harhaman vierellä… Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta… Reunoista vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä. Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin hätähuudon… Kuusikko pimenee… Ei vilahda enää valo… Metsä on pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä…
Etäällä soivat häpeänviulut… Noita täyttää maljansa viinalla…
Se on Harhaman häpeänmalja… Vaahdon siitä juo noita itse, sakan
heittää Harhaman päälle… Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo…
Katkera on häpeänmalja…