* * * * *
Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa… Hermonsa olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista. Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.
Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.
Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle, sai hän taas allensa entiset valkohevoset… vaahto vilkutti elämän kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui päättävästi:
— "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa."
Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:
— "Siihenkö loppuikin vetosi!… Kuinka lyhyt olet sentään, ihmiskohtalo!… Mies-ikä vaan!… Ja miten voimaton lisäksi! Mies lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", — lisäsi hän tyynesti.
Hän pukeutui rauhallisena… Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.
Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:
"Magda!