Harhama."
Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille, jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle, väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.
* * * * *
Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta. Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen salaisen elämäntuskansa tulinen laava.
Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.
Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.
* * * * *
Hän odottaa… Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina, puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki. Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu hilpeä puhelun sorina.
Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia, aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta, hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja, joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää sielun tyhjyyden kuvalta…
Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen, parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä…