— "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" — kuului silloin äkkiä tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei jaksanut muistaa.
Perhonen lenteli rauhattomana…
— "Anteeksi!" — lausui Harhama hämillänsä. — "En muista, missä olen näh…"
— "Nikitin!" — keskeytti tulija. — "Etkö tunne?"
Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut hengelliseen pukuun.
— "Kuinka?… Anteeksi!" — huudahti Harhama hämmästyneenä.
Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella. "Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.
Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa. Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut eräässä kojussa kokonaisen perheen — miehen, vaimon ja kuusi lasta — joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla kurjuuden näkyä:
— "Huone oli kylmä… jääkylmä. Ruoka oli loppunut… ammoin, ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan tavoin ja repinyt… repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?…"
— "En", — murahti Harhama.