— "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan puhdistamaan ja korjaamaan… Siellä oli eläimellinen siivottomuus, kun minä tulin… Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa… puolijäätyneillä ulostuksillansa…"
Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin. Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä ja lausui:
— "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä ovat sinun sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'…"
— "No, rauhotu nyt… turhia!…"
— "Ei… ei… ei. Älä puolusta… älä puolusta!" — keskeytti
Nikitin.
Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.
Se oli Nikitinin tarina.
Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin viulunkieli.
— "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", — lopetti
Nikitin kertomuksensa.
Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.