Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.
— "Kuuletko?" — kysyi Nikitin. — "Väki kohisee kuin kuona. Tänne kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro."
Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.
— "Näetkö?" — jatkaa Nikitin. — "Niiden jalokivet viskelevät valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä valoa… Niin… näetkö?"
Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.
* * * * *
Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita tuskallisia valituksia.
— "Kuuletko?" — puhuu Nikitin. — "Eikö tuo sävel ole orjien itkua? Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi? Niin… ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat säveleet."
Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy… Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin palava taula:
— "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan."