— "Minä en ole tätä ennen näin ajatellut," — lausui hän
Nikitinille ajatuksissansa.
— "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa… naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä. Ei yksikään… ei yksikään… Millä he elostelevat sitten? He ovat yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä. Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan kurjuus… Täällä kulutetaan ihmisten aivot… Täällä tehdään naiset portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja pahe… täällä on ihmiskunnan helvetti…"
— "Minä myönnän sinun olevan oikeassa… ainakin osaksi", — keskeytti Harhama myönnytellen.
Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri, Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä, puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka, huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät, kuin marja ahon povella… Huumaus leviää taas näyttämön viereltä yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa. Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle…
Orkesteri soittaa… Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on tulta ja himoa… Valkoiset hampaat loistavat laulaessa… Laulussa helskyy luonnon villi lempi… Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä. Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt villiä mustalaistanssia… Povet lämpenevät tanssiessa… Myllyssä heräävät vietit… Joukon huumaus yltyy.
Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen huumauksen ja kohinan päällä…
Hyvä!… Hyvä!… Uudestaan! — räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille… Yölinnut kuhertelevat rohkeampina… Myllärit kantavat viiniä… kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi kohinaksi.
Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien paloon… Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee, kuin kuiva kataja:
— "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä… He syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn, jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:
— "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta."