Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä, millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä, valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt. "Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä", — mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli levottomana kynttilän liekin ympärillä.
— "Sinä olet oikeassa", — lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:
— "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet, asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus on korukalua… Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?… Miksi?… Miksi?… Miksi?"
Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö. Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:
— "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät kohoavat… Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle… Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole kokenut… Tiedätkö kuka punoo sen ruoskan?… Tuo matopesä… nuo toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä viinin vaahtona… Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria… Mutta ne utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu… Hiiden myllyn toukat syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden alta… Telineet kallistuvat… rapparit siellä seinillä… tuolla, katso… ne sortuvat… yksitellen… laumottain… Toiset kiipeävät heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä kantapäillä… Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat, että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana tulena… Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä… kirous huulilla… Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?"
Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä vihlovan koston- ja avunhuudon… Perhonen lenteli tarkkaavana ja levottomana hänen päänsä ympärillä…
— "Niin, sinä olet oikeassa", — myönteli hän taas hajanaisena, hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä, suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.
— "Oikeassa!… Oikeassa!…" — huokasi Nikitin.
Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien.
Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina.
Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun
veitsenterän.
Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina, puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa, miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi… Kaikki lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa… Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena myllyssä hehkuvaa paloa…