Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus
Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:
— "Niin… niin! Kyllä, kyllä…"
* * * * *
Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat tekevät sulavia liikkeitä… Hartiat loistavat… rinnat hehkuvat lämpöä… Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä… Myllyssä nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti näyttämölle.
— Hyvä!… Hyvä! — kuului hurmaava huuto permannolta.
— Hyvä!… Hyvä! — vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja alppimajoista.
— Hyvä! hyvä! — kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa. Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo mairittelee ihmishimoa… Neito hohtaa kukkana miehen edessä.
— "Hyvä!… Hyvä!" — kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. — Perhonen lentelee iloissaan…
Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat…
Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin. Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo verkkoa, nuoruus punoo ansojansa… Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä…