Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa, soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman rohkeita… Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut korjaavat runsasta saalista… Perhonen istuu Harhaman olalla häntä tarkastellen…
* * * * *
Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt. Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi. Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta, työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden sanoja, kuin teräviä puukkoja.
— "Tämä on inhottavaa", — pääsi häneltä vaistomaisesti.
Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan kynttilän liekinpäähän.
— "Niin!" — vastasi Nikitin. — "Tämä on jumalatonta. Ihmiset on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi, on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka tanssimalla kutoo verkkoansa… Täällä poltetaan ihmisten aivot tuhaksi… Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!… Niiden aivot ovat jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa… poroa… kuonaa… Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot… Katso!"
Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko, kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna, vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä tyydytystä… Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon verenhimo verenhajulla…
Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden toiveiden kylmää sumua.
Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi, arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:
— "No… Sonja!"