— "Entä ne häät?"
— "Ne tulevat myös", — vastasi tyttö. — "Tuossa yhtyy kaksi viivaa… mutta eroavat heti", — jatkaa hän osottaen Harhaman kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."
Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa, hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa. Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän tuottaa onnettomuutta… varokaa häntä!" — lopetti tyttö. Näyttämöllä lauloi kööri:
"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!"
Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä… Jo tuotiin ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa… Nikitin oli huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä, eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän lieskasta… Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.
— "Ennustit väärin… häitä ei tule", — naurahti Harhama.
Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.
— "Teillähän on jo sormus sormessa!"— huomautti hän voitonvarmana.
Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja antoi mustalaistytölle lausuen: