— "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle:
Hävitä tämä Hiiden mylly… tämä synnin rapasauna!"
Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:
— "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni! Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä… ne seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään."
Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen kesän työt, erehdykset ja toiveet… Harhama sovitteli Nikitinin sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa, ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa koristukseksi…
Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä.
Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit, ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä, huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan, kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin toisen ansaan.
— "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", — huokasi Harhama tätä muistellen.
Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet… Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel…
Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet, pehmeät varjot ja sulavat liikkeet.
Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin käärme… Valkea polvi taittuu notkeana… Hajanainen tukka hulmahtelee… Solea vartalo taipuu matona… Iho tuoksuu, povi punehtuu… Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi… Molemmat ovat suloa… varjoa… lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien ihanaa unta…