Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi… viheriäksi… siniseksi… Väri seuraa väriä… Tanssi kiihtyy… Vietit nälkiytyvät… uni muuttuu armaammaksi… Huilu soittaa lemmen säveltä… tyttö tanssii hemmen kukkana… varjona… hääyön unelmana… Hän tuoksuu naisena… kukkii viattomuutena… hehkuu morsiamena… Hän viekottelee suudelmana…
Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus: Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut… Hän on tullut äidin käsistä… hän tanssii ensi-iltaansa… edessä yön tuntemattomat tarinat… kylmä kuu vartijana.
Huilu soi… tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle puhdasta suloa… se odotettava ihanaa hämyä…
Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä… Tanssi kiihtyy ja huumaus nousee… Tyttö hengästyy tanssista… Miehet aistivat hänen henkäyksiänsä… Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa… He riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän huuliansa… kaulaansa… hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun säveleen säestämänä…
Ei kuulu hisahdustakaan… Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu… Se yksi ainoa palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn hiljaisuudessa, korkealla…
Huilu soi yhä ihanammin… tyttö hengittää lämpimämmin… Sävel suutelee säveltä… vietti viettiä… Joukkohuumaus on ylimmillään, myllyväki hiiloksena… Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön valaistus käy yhä kelmeämmäksi… se pimenee aivan… Himmeässä valossa vilahtelee notkea ruumis… helähtää kukkana, liitelee kuin varjo. Povi lämpenee… iho tuoksuaa… kiehtovammin… huumaavammin… Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä… Vietti vartoo neulankärellä…
Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi… nainen häviää puiden lomiin, tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma… Myllyssä nousee silloin hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit syöksymään häviävän varjon jälestä… Kaikki kiemurtelevat kuin nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun… He vavahtelevat itseänsä hillitessään… Perhonen palaa alppimajaan ja istahtaa Harhaman olalle…
Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin, hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.
— "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset kylpevät oman lihansa höyryssä?" — kysyi hän vihdoin Harhamalta voitonilolla.
— "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", — myönsi Harhama.