* * * * *
Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero, oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä. Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.
Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua jännittyneinä, kuin joutset.
Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima, joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa riippuu likaisia jääpuikkoja.
Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies, likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja, joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat… lasten surkastuneet siitinelimet…
Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja. Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet… Lapset alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa… Mies korahtaa silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää… Äiti koettaa viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla… Ne ovat ainoat mitä hän voi antaa…
Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä. "Kerrankin jotain 'uutta!'" — virkahtavat rutineeratuimmat. Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki, mielet viritettyinä… Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja pyytävät valittavalla äänellä:
— "Äiti… leipää!"
Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:
— "Ei äidillä ole leipää… Juo, lapseni, vettä… juo, kukkani… niin virkistyt."