Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta, kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset. Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin… Se on nähnyt taiteen pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa…
Murhenäytelmä jatkuu:
Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta… Harhaman sielussa juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät… Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle…
Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä… Harhama tuntee puukonterän vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja myöhemmät elostelunsa… Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä inhottavana palana kurkussa…
Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.
Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:
— "Leipää!"
Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi. Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki vavahtavat sitä kuulleessaan.
Leipää! — kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin sopukoihin.
Leipää! — kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien seurueiden pesissä. Leipää!… Leipää! — valittaa kaiku Hiiden myllyn seinistä… Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset… Esirippu laskee… Väki nauraa… ulvoo… kaiku valittelee: Leipää!… leipää!… leipää!…