Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla, että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut, oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas nälkäkuoleman teräviin hampaisiin.
Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta.
Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:
— "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi, jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen, valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä… porttoja… Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten nälästä… kuuletko: nälästä… ja nälkään kuolevien perheiden kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen… nälkäkuolemaan… tauteihin… Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he näyttelijät jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä… tuskia, kuolinkamppailuja… nälkää… nälkää, sanon niin! He kokoontuvat loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä nälästä… He valmistavat toisille kurjuutta, nauttiaksensa siitä joutilaan aikansa kuluksi… teattereissa… Hiiden myllyssä… Kun nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa, nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!"
Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä, korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen alta.
Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut…
Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. — Perhonen istui Harhaman olkapäällä…
— "Kerrankin oli jotain uutta!" — kuuli Harhama lähtiessään jonkun joukosta lausuvan.
He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista… Sidotuin silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä… Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen… ilmottivat siten lymypaikkansa metsästäjille… Kuului iloisia huudahduksia… Kauniit otukset pakenivat… Kasvien seasta vilahteli kaikkialta naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia… Tuolla välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää mairitellen… Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito lymyssä… Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa… Muutamilla on pukuna paljas luonnon paita… Kuului huilun puhalluksia… Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti… tunkee sieramiin… Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina… Heidän huumauksensa on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen aisti…
— "Huomaatko?" — kysyi Nikitin Harhamalta. — "Ymmärrätkö nyt, mikä aisti täällä kehitetään ihmiseen?"
Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet…