— "Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?"
— "Kyllä… kyllä… Miten vaan suvaitsette käskeä…"
Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi.
— "Isä Pietari, seuratkaa Te minua", — sanoi hän lähtiessään munkki
Pietarille.
* * * * *
Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa parooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti:
— "Anna Pawlowna!… Te täällä… Pelaamassako?"
— "Ei, vaan pelastamassa pelaajia", — vastasi rouva Vronskaja. — "Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän hehkutte aivan kuin palava hiili."
— "Oh, Anna Pawlowna… Onni on nyt kerrankin ollut mukana", — huudahti parooni Geldners. — "Onnistuin ostamaan määräävän osan Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni… Se on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna, myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan… vaikka olettekin niin pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea kauneimmat kukat?"
Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman katoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni Geldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka takaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen vertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa. Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen mielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä virkkoi hän jotakin sanoaksensa: