— "Teidän elämänne, parooni, on… Ah, kaikki täällä on niin sotkuista, epäselvää… sumua…"
— "Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni määritellä?" — tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana.
— "Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?… Teidän elämänne?… Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode", — vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre.
Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä silmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien alla, kesän kukkeimmillansa ollessa… Hän oli kurotellut niihin, katsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä onnea, jota hän metsästeli… Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin alla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut puhua… Kesä oli kierinyt, syksy värjäili poppelien lehtiä… Uneksitut silmät pakenivat, kuin muuttolinnut… Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa… Niistä silmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa… Hänen soittonsa sävel oli silloin särkynyt…
Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia… Se tieto järsi hänen sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä levollisuudella, vastasi hän vihdoin:
— "Niin, elämä on kultavuode… Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon suoraan, niin: elämä on tulikuuma kultavuode…"
Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:
— "Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?"
Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:
— "Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä keritsee meidät."