"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu:
Jeesuksen Kristuksen."
Pau—uu—uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan eteen ja rukoili hartaasti:
— "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä sammua Sinuun!"
Pau—uu—uu! Pau—uu—uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:
— "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat! Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."
Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan suuruutta:
"Suuri olet Sinä, Jumala.
Sinun käskyjäsi kaikki tottelee.
Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."
Munkki jatkoi teostansa:
— "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi radalta poiketa."
Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu erakon asunnolle: