Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.
Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä, arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.
Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna tukijallensa:
— "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan, eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö missään ole pelastusta?"
Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:
— "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?"
— "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" — vastasi Anna
Pawlowna puoli-itseksensä.
Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät, jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä. Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema, joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se tunki jo teräänsä niiden lihan läpi.
Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun. Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.
Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty kellolaitelma: