"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan."
Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina, kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:
— "Kaunista on kulku kuolemaan… kaunista ulkonaisesti."
Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva, epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!"
Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä. "Miksi", — ajatteli hän, — "Herran täytyy näin kovakouraisesti kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.
— "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan hänen ja Sinun väliltä."
Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja lausui:
— "Munkki häärää, Herransa puolesta… No kylläpä on rappiolla sen saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä… Minä kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit… ja eikös Jehova käytä jo minun keksintöäni omanaan… pane nousevan auringon miehiä kierittämään kultaa pois miehen maljasta… Mutta, ei hätää! Keino keinosta!…"
Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen nurkissa.
Hääpäivä.