Elämä on kaunis morsiusvuode,
jossa on lika luteena…
Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli
Harhaman aijotun hääpäivän aamu.
Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.
Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä. Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt, oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman silmiin.
— "Ihmiselämän vertauskuva… Mitäpä muuta on ihminen… kuivuu oman elämänsä rihmoissa", — mutisi hän itseksensä.
Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna: yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete. Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa. Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?
Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.
Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa: yhteiskunnallinen epäily.
Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille toisen luontonsa velttouden vastakohta, uhma. Se ryöpsähteli, kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä. Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin käsiinsä sai…
Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja. Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin oppi työn aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin… "Elää omalla työllä", — se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta…