Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo köyhyyden kiehtova usva…
Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.
— "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi kuninkaan purppurakaapua", — sukelsi hänessä ajatus.
— "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" — mutisi hän.
Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä alhaalta… Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja siksi kiehtoi sitä kamelinkarvainen…
Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi…
* * * * *
Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:
"Rakas!
Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta.
Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'
Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani, sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi. Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.