Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.
— "Magda!" — lohdutteli hän taas. — "Tyynny… kaikki tulee hyväksi… kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan vihille."
Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti, nikotuksien välistä.
— "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" — rukoili Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.
— "Ei, ei… Et sinä ole syyllinen… mutta siinä on jotain muuta. Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt… Olet aivan kalpea, kuin haudasta noussut… Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki selvetä", — puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.
— "Rauhotu nyt vaan ja lähde… itseäsi valmistamaan", — lohdutteli hän taas, hyväillen Magdan kättä.
Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan sittenkin kohdanneen Magdaa.
— "Magda… Rakas, hyvä Magda!" — hätäili hän taas.
Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä. Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.
— "Hah-hah-hah… Hah-hah-haa", — nauroi onneton tyttö puristaen yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa, tapaillen yhtä ja toista esinettä.