— "Hah-haaa!" — kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!
— "Herra Jumala!" — hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi. Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.
— "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu", — tuskaili Harhama itseksensä.
— "Hah-haa! Haa!" — kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.
— "Magda… Hyvä, rakas Magda…", — vaikeroi hän taas.
— "Hah-hah-hah-haa!" — kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:
— "Magda hyvä… rauhotu… rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki menee ohi… tulee taas hyvin." — Hän hyväili ja suuteli hänen käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään, mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.
Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä, kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:
— "Magda… hyvä Magda!… rauhotu…"
— "Oh, miten raskas on joskus elämä… Sen onnikin on katkeraa sappea!" — huokasi Magda nousten raukeasti.