Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:
— "Tule vähän ennen kello — kuutta… Kuuden aikaan on ilmotettu vihkimisen alkavan."
Hän lähti.
Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä… Ajatukset alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.
Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:
— "Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt… ja taas purkanut… ja päättänyt?… Ja mitä varten olen luvannut mennä vihille… ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?" — mutisi hän katkerasti.
Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen ilkamoiva elämä elämänivana. Hän istui sen edessä, sormet sen hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.
— "Minä istun nyt sormet elämänivan suussa", — mutisi hän.
Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän kihisi hampaittensa välistä.
— "Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt… minulle ilkkumaan?… Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?… Häpeä, että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!"