— "Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma."
Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:
— "Tämä on Tsaarin käsky."
Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:
— "Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa, Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea velvollisuutensa tieltä."
— "Hyvä on!" — vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä, ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena, huikaistun silmän valossa.
Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä, nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan…
Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut, herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä…
Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia: saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.
Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi, samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa itsessänsä mies ja ihminen yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän sanan sisältö: Hän on kansansa paras.