— "Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen olimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia…"
Mutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan Karhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen, tutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän seisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä Punainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena:
— "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena Punaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi… Israelin kansa on siitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti erehtynytkin…"
Hän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian lehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa astua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin…
Mutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista…
Suomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat mitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli vaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen, miettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää ajanhetkeä…
Silloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä vanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän oivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne hävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes seitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa, jonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja puhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen, puhtaan jälkeläisen tulee tehdä:
— "Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu Suomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari vahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on kuninkaansana… Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä siihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin pyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän sen aivan rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta meille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan valtaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan edustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon ja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä oikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa ovat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän Tsaarit vahvistaneet…"
Rooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi kansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset viikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena johtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta viikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta harmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä oikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä hän ajatteli: "Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen esi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä peräsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut sitä viimeisenä pitelemään."
Mutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko, kuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista lähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland. Kun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä kunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka viisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin johtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten kun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin ja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana, ja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi kerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik siitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten vertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon: