— "Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako ennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta, jäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne ottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma turma ja häpeä!"
Tarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset Viikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja, jotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin vastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana houkuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat ulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana merisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä Vaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin miehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan väki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä. Yksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä Tsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan vanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan edustajien puolesta Tsaarin edustajalle:
— "Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik ovat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä perintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen kansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa kohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat isiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa vastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin perintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii niistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa kokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän Tsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden pyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa asioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on hallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman kasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja Viikin miehet menevät siitä takuuseen."
Erkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi lujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön, kallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista raudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui tsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä. Hän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan kansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan pyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus:
"Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä. Menkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille antaneet!"
Silloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi hieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen, isänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota vihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi tuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli kesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella kukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla sirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien selillä.
Historian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja kasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen salaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä kipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät entistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se paloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten akkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut…
Ja sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti koskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti tulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä punersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan viskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan…
Historian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse valmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut isänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin…
Hallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana. Huoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu jumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä, valellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa.