— "Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän hampaista pääse ihminen vaikka menisi minne…"
Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut.
Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin nojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti:
— "Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat."
Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo nainen kysyvästi:
— "Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa luokseni teelle?"
— "Kiitos kunniasta!… Mielelläni", — vastasi Harhama lyhyesti.
Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka.
Päivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa.
Elämä on purppurapukuinen kolera…